Yksiä huutajia kaikki - toivottavasti

Mitä haluaisin elämässä toteuttaa? En itseäni vaan omaa tahtoani. Kliseenomaisesti: Haluan että teen elämässäni jotain merkittävää, että toivon mukaan siitä jää edes joku pieni jälki.

Ongelma siitä tulee muiden ihmisten takia. Kohta omaa tahtoa haluaa, tahtomattaan tai vahingossa, toteuttaa 7 miljardia ihmistä, ei ole tilaa. On pakko sopeutua.

Huutajat sopeuttavat muut. Kun huutaa, saa Thaimaassakin tingattua suomenkielellä t-paidan, puhumattakaan muusta. Kun huutaa, muut ovat hiljaa väkisinkin. Huutaminen on väki & vallaton tapa viedä Suomea muualle. Oma tahto ei kysy brändityöryhmän lupaa tai saa tuomarien hyväksyntää. Vittu tehdään, on se ajatus jonka jälkeen tapahtuu tai ei.

Yksi rakkaimmista ystävistäni (niitä on maailmassa kolme) on NCC:n kirvesmies. Hän on tehnyt urakalla kattoja ja vesikattoja 20 plusvuotta. Selkä miehellä meni, rahaa vaan tuli ja meni. Velaton, tyytyväinen perhe asuu peruskämppää ja mökkiä. En ole koskaan kysynyt, mutta jos ajaisi autolla rakennuksen ohi, jonka ystäväni on auttanut rakentamaan, hän saattaisi sanoa sen, tai ei.

Osaa meistä ei kiinnosta oma tekeminen: "Olen vain töissä täällä" on oma jenginsä, eikä siinä mitään, itselleni se ei vaan riitä.

Kukaan ei muista nettijengiä, joka teki n-määrän kampanjoita 2006-2015. Kukaan ei tiedä sitäkään, että teimme ihmisille apua antavan verkkopalvelun tulevaisuudessa. Minä tiedän että tein osan sitä. Minä olin osallisena.

Anunsheh Ansari maksoi 20 miljoonaa dollaria päästäkseen avaruuteen, päästäkseen ISS:lle. Kun hän tuli pois, hän sanoi, että jokaisen pitäisi saada kokea maapallo avaruudesta, ilman rajoja, ilman kahnauksia, sillä se on kaunis. Hän lupasi pyhittää loppuelämänsä siihen, että osa meistä pääsee samaan. Siitä mm. Ansari-palkinto.

Ja ei, se ei ole se pointti että muut näkee jälkesi, jälkeesi. Sinä tiedät jättäneesi jäljen. Se on se pointti.

Pikku Apuri