Joukkue olemme me

Vuonna 1976 olin kuusivuotias. Minut olisi runnottu Kupittaan viimaisessa seisomakatsomossa, ellei pappani olisi pitänyt minua tiukasti sylissään. Isot ja äänekkäät ihmiset huusivat, taputtivat, ja mölysivät ympärilläni kun Martti Jarkko (kaiketi?) harhautteli luistimillaan vastustajia kentällä, ja ”Numppa soitteli viuluaan”. Kun tuli tauko, jonotimme höyryävää makkaraa johon sai kylkeen maailman parasta Kupittaan jääkiekkohallin sinappia. Olin koukussa.

Vuonna 1995 tanssimme isäni kanssa Elysee-areenan muovipenkeillä, kun jättimäisessä hallissa soi Kai Hyttisen Dirlandaa. Saku Koivu, Raimo Summanen ja Jere Lehtinen pöllyttivät ”kulmamyllyään”. Tauolla huuma vähän laantui, sillä käytäviltä sai taskulämmintä olutta muovituopissa, ja pikkuruinen hodari maistui muoviselle. Olin silti vielä fani.

Vuonna 2005 istuin apaattisena silloisen työnantajani kausikorttipaikalla ja katselin kelloa: enää tunti niin pääsee kotiin saunomaan. Joukkue liukui haluttomana jäällä, ja katsomosta kuului jokainen yskäisy. Ajattelin että jonkun pitäisi tehdä jotain. Nyt, syksyllä 2008 olen yksi heistä ketkä yrittävät kääntää kurssin takaisin siihen ”yhteishenkeen ja Kupittaan sinappiin”.

Seuran tausta-asiat ovat pitkästä aikaa hyvällä mallilla. Tutulla valmennustiimillä on joukkue jo kasassa, omistajiksi ovat nousseet omat supertähdet, nuorisoakatemia on toiminnassa, ja talous on saatu parempaan kuntoon. On siis hyvä aika uudistaa myös muut asiat.

Ainoa mitä meiltä kaikilta (joukkue, juniorit, juniorien vanhemmat, yhteistyökumppanit ja kannattajat) puuttuu, on tiiviimpi kumppanuus, yhteishenki, se vanha kunnon yhteen hiileen puhaltaminen. Siitä suurin näkyvä muutos tulee olemaan HC TPS:n uusi markkinointi, sillä se tulee muodostumaan meidän kaikkien nimistä ja teoista.

Tarvitsemme siihen siis apuanne. Tulkaa siis mukaan talkoisiin, ja antakaa tuki nimenne muodossa osoitteessa hc.tps.fi (banneri oik. alla johtaa kampanjasivuille). Nimen voi antaa myös joukkueen yhteisessä julkistamistilaisuudessa Yliopistonkadulla 30.8., TPS Shopissa, tai Turkuhallissa.

Kaikkien nimensä 10.9. mennessä antaneiden kesken arvomme 10 kpl:tta tulevan kauden kausikortteja, sekä suuren määrän TPS:n yhteistyökumppanien tuotepaketteja.

Meidän kaikkien aidoista nimistä muodostuvat TPS:n tulevat ilmoitukset, hallimainonta, jne. Ja paljon lisää on luvassa. On uuden aika. Joukkue olemme me.

Olen 38-vuotias pitkäaikainen TPS-fani ja Jatkoajan päivittäinen lukija, Viidakkorummun vetäjä, mainostoimisto Revolverin kynä, ja viihdyttävän jääkiekon ikuinen fani.

Maailma vihertyy sittenkin

(kuva täällä olevasta blogista)

Olisipa energiainsinööri, tai muu vastaava. Ruotsin suurin ylpeys, eli IKEA lähtee sijoittamaan vahvasti aurinkopaneeleihin, vaihtoehtoisiin valonlähteisiin, valmistusmateriaaleihin, energiatehokkuuteen ja veden säästämiseen ja puhdistamiseen.

Yrityksellä on suunnitelmaa varten oma tytäryhtiö, Ikea Greentech, ja ensimmäiset halvat kuluttajatuotteet pyritään saamaan tuotantoon vuonna 2012.

Juuri näin. Ja Smart tuo töpselistä ladattavan mallinsa myyntiin jo 2010. Maailma paranee sittenkin, ja businessjätit edellä.

Pikku Apuri, ”teen mitä osaan”

Miten käy markkinoinnin kun tavaraa ei tarvitse?

Tämä on kuultu. Moni keskituloinen (joita on koko ajan enemmän) ei tarvitse enää mitään. Vaatteet on ostettu matkoilta, huoneet pursuavat uutta tekniikkaa, ja alla on vähän ajettu kulkupeli, joka ekoinnossa unohdetaan pyörän alta talliin kesäksi. Terveydestä huolehditaan, työ on fyysisesti kevyttä, ja yhä enemmän psyykkisenkin hyvinvoinnin hyväksi valitaan kevyempi uratie.

Vanhempamme omistavat enemmän maallista hyvää kuin me, ja etsivät ”vain” tervettä ja mukavaa vanhuutta. Se tarkoittaa toimivaa palvelua, alalla kuin alalla. Lapsemme (jos niitä edes saadaan/tehdään) saavat nuorena jo liikaa. Katsokaa vaikka joulukuusen alle lapsiperheissä, edes satametrinen jättipunapuu ei alustaltaan ole tarpeeksi suuri nykyisille lahjamäärille.

Evoluutio on kehittyneissä länsimaissa saavuttamassa materiaalisen kyllästymispisteensä. Mitään lisätavaraa ei tarvita, pikemminkin vanhaa halutaan tunkea pois. Miten käy siis markkinoinnin, jos tuotettakaan ei enää tarvita?

Muistaakseni noin vuoden takaisessa tutkimuksessa kysyttiin vanhemmilta, yli 70-vuotiailta ihmisiltä, mikä on elämän tärkein asia. Ylivoimainen oli rakkaus, sen jälkeen tuli ystävyys. Ei ollut BMW 116d:tä top10:ssä.

Monet sanovat markkinoinnin muuttuvan digitaalisuuden myötä henkilökohtaisemmaksi, tarkemmaksi ja asiapitoisemmaksi. Ei siitä ole kuin muutama vuosi kun ennustettiin mielikuvien hallitsevan – vain tarina ratkaisee. Ristiriitaisuudet kertovat vain siitä, ettei kukaan tiedä.

Maailma on toki iso, ja siksi yritykset siirtyvät ja siirtävät toimintojaan sinne missä leipä piilee. Tällä hetkellä niitä ovat mm. Kiina, Intia ja Itä-Eurooppa.

Olisiko meillä hyvinvointimaissa siis niin, että tavara vaihdetaan aina parempaan, uudempaan? Miten käy kaiken vanhan tavaran? Jos katsoo kaatopaikkoja, ne hylätään pois, koska ”kukaan ei sellaisesta mitään maksa”. Kestämätöntä menoa.

Pitäisikö meidän markkinoinnin suunnittelijoidenkin siis suunnata katseemme käytettyjen tavaroiden markkinoimiseen ja tavaroiden päivittämismahdollisuuksiin? Ja pitäisikö jopa valtion ja kuntien luoda selkeitä prosesseja siihen, miten käytetty, mutta täysin toimiva tavara saataisiin niille ketkä sitä arvostaisivat, etteivät hajanaiset apua vievät hyväntekeväisyysjärjestöt tukehtuisi materiaalipaljouteen?

Jos asiassa haluaa edetä, kenelle silloin pitäisi soittaa? Kenelle kuuluu yltiöpäisten, yltäkylläisten, ja hyvinvoivien auttaminen? Siitä urakasta tuskin sympatiaa keneltäkään saa kukaan. Siksi kai ”se kel onni on, sen kätkeköön”.

Pikku Apuri, ”teen mitä osaan”