Tämä on kuultu. Moni keskituloinen (joita on koko ajan enemmän) ei tarvitse enää mitään. Vaatteet on ostettu matkoilta, huoneet pursuavat uutta tekniikkaa, ja alla on vähän ajettu kulkupeli, joka ekoinnossa unohdetaan pyörän alta talliin kesäksi. Terveydestä huolehditaan, työ on fyysisesti kevyttä, ja yhä enemmän psyykkisenkin hyvinvoinnin hyväksi valitaan kevyempi uratie.
Vanhempamme omistavat enemmän maallista hyvää kuin me, ja etsivät ”vain” tervettä ja mukavaa vanhuutta. Se tarkoittaa toimivaa palvelua, alalla kuin alalla. Lapsemme (jos niitä edes saadaan/tehdään) saavat nuorena jo liikaa. Katsokaa vaikka joulukuusen alle lapsiperheissä, edes satametrinen jättipunapuu ei alustaltaan ole tarpeeksi suuri nykyisille lahjamäärille.
Evoluutio on kehittyneissä länsimaissa saavuttamassa materiaalisen kyllästymispisteensä. Mitään lisätavaraa ei tarvita, pikemminkin vanhaa halutaan tunkea pois. Miten käy siis markkinoinnin, jos tuotettakaan ei enää tarvita?
Muistaakseni noin vuoden takaisessa tutkimuksessa kysyttiin vanhemmilta, yli 70-vuotiailta ihmisiltä, mikä on elämän tärkein asia. Ylivoimainen oli rakkaus, sen jälkeen tuli ystävyys. Ei ollut BMW 116d:tä top10:ssä.
Monet sanovat markkinoinnin muuttuvan digitaalisuuden myötä henkilökohtaisemmaksi, tarkemmaksi ja asiapitoisemmaksi. Ei siitä ole kuin muutama vuosi kun ennustettiin mielikuvien hallitsevan – vain tarina ratkaisee. Ristiriitaisuudet kertovat vain siitä, ettei kukaan tiedä.
Maailma on toki iso, ja siksi yritykset siirtyvät ja siirtävät toimintojaan sinne missä leipä piilee. Tällä hetkellä niitä ovat mm. Kiina, Intia ja Itä-Eurooppa.
Olisiko meillä hyvinvointimaissa siis niin, että tavara vaihdetaan aina parempaan, uudempaan? Miten käy kaiken vanhan tavaran? Jos katsoo kaatopaikkoja, ne hylätään pois, koska ”kukaan ei sellaisesta mitään maksa”. Kestämätöntä menoa.
Pitäisikö meidän markkinoinnin suunnittelijoidenkin siis suunnata katseemme käytettyjen tavaroiden markkinoimiseen ja tavaroiden päivittämismahdollisuuksiin? Ja pitäisikö jopa valtion ja kuntien luoda selkeitä prosesseja siihen, miten käytetty, mutta täysin toimiva tavara saataisiin niille ketkä sitä arvostaisivat, etteivät hajanaiset apua vievät hyväntekeväisyysjärjestöt tukehtuisi materiaalipaljouteen?
Jos asiassa haluaa edetä, kenelle silloin pitäisi soittaa? Kenelle kuuluu yltiöpäisten, yltäkylläisten, ja hyvinvoivien auttaminen? Siitä urakasta tuskin sympatiaa keneltäkään saa kukaan. Siksi kai ”se kel onni on, sen kätkeköön”.
Pikku Apuri, ”teen mitä osaan”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti