Sairaalapastorien kertomaa

Eikö se ole kumma, miten me emme usko itsestään selviä faktoja, ennen kuin meillä on rajallinen määrä aikaa? Painetaan niska limassa asuntolainoja alas jossain täysin intohimottomassa työssä. Eletään sitten joskus. Teen tämän pois alta. Tavataan ensi viikolla. Huomenna on aikaa.

Hesarin oivassa jutussa (26.10.2009) sairaalapastorit kertovat kuolevien viimeisistä mietteistä. Liitän koko jutun tänne, koska HS.fi normiversiossa se ei näy.

Ajatuksia kuolinvuoteella - viime hetkellä ihminen kertaa elämänsä valintoja

Jonakin päivänä elämä päättyy. Sitä ennen sairaalapappi saa kuulla ainutkertaisia vaiheita matkan varrelta.
Kuolevalla on tarve kerrata elämänsä valintoja ja tunteikkaita tapahtumia.
Hän muistelee vaikeita tilanteita, joista hän on selviytynyt, ja ylittänyt itsensä. Hän puhuu siitä, mikä on jäänyt kokematta tai siitä, mitä vielä elämältä toivoisi. Se voi olla hyvin arkista, kuten aamukahvi auringossa kodin tai kesämökin terassilla.
Lähtö tuo pintaan asioita, jotka ovat jääneet käsittelemättä. Kuoleva suree tekemiään virheitä ja vääryyksiä lähimmäisiään kohtaan. Elämän merkittävimmäksi asiaksi nousee rakkaus tai sen puuttuminen.
Kuoleva haluaa selvittää välit Jumalan tai muun korkeamman voiman ja läheistensä kanssa. On tärkeää pyytää ja saada anteeksi.
Pitkä puhumattomuus lakkaa joskus vasta kuolinvuoteella. Siinä sanotaan kaikki, tai vaietaan iäksi.
Läheisistä ei haluaisi luopua. Heistä on huoli. Miten lapset selviytyvät? Kuoleva tekee surutyötään suunnittelemalla hautajaisiaan ja jakamalla itselle rakkaita esineitä omaisilleen.
Kiire on poissa, aika on vain yhdessäoloa varten.
Kohtalo tuntuu usein epäoikeudenmukaiselta. Tässäkö tämä oli? Miksi minua näin rangaistaan?
Masentunut käpertyy hiljaisuuteen. Vihainen purkaa pettymystään Jumalaan, elämään, ihmisiin. Hän ei halua puhua kenenkään kanssa ja kääntää selkänsä, kun joku astuu huoneeseen. Joku poistuu elämästä loppuun asti katkerana.
Lapsen kuolinvuode on yleensä vanhempien syli. He puhelevat lapselleen, toiset laulavat. Joskus lapsi on vanhempien keskellä vuoteessa. Pappi ja hoitaja ovat lähellä, jos ahdistus käy liian suureksi.
Kun aikaa on vähän, arvot saavat uuden järjestyksen. Kärkeen nousevat terveys ja uskonnolliset asiat.
Moni uskoo sairastuneensa, koska on tehnyt liikaa töitä vapaa-ajallakin. Terveys tuntui itsestään selvältä, kunnes sen menetti. Kuoleva kysyy, kuuleeko Jumala häntä nyt, vaikka hän ei ennen piitannut uskonasioista. Joku liittyy takaisin kirkkoon.
Nuori kyselee elämän tarkoitusta. Hän ei millään haluaisi kuolla, koska elämä on ihan kesken.
Keski-ikäinen on odottanut eläkevuosia voidakseen matkustella puolisonsa kanssa. Yhteistä hyvää aikaa ei tullutkaan, vaan tuli vakava sairaus.
Aina puoliso ei suostu puhumaan kuolemasta. "Et sinä kuole", hän estää, kun toinen yrittää. Asioita ei voi järjestellä, ja se surettaa kuolevaa.
Papin kanssa kuolemasta voi puhua, mutta kaikki eivät halua. Vahva toivo paranemisesta Jumalan, ruokavalion tai luonnonlääkkeiden avulla elää joskus loppuun saakka.
"Ei saa ottaa toivoa pois", kielsi vanhus vielä viime hetkinään.
Kuolinhetki pelottaa. Millainen se on, onko kipuja? Jatkuuko elämä toisessa olomuodossa? Onko olemassa taivas?
Hengellisten tarpeiden täyttäminen lievittää monen pelkoa. Vaikea-asteisesta dementiasta kärsivä vanhus saattaa muistaa ehtoollisviinin tuoksun ja maun. Musiikki ja rukoukset luovat yhteyden.
Lopussa kukaan ei jaksa puhua. On hyvä olla hiljaa, viipyä vierellä, vaistota herkästi, mitä kuoleva toivoo, tarttua kädestä, pyyhkiä otsaa. Tärkeintä on olla läsnä.
Onnettomuuden tai väkivallan uhri ei ehdi valmistautua kuolemaan. Tajuissaan oleva voi kiroilla tai huutaa isämeidän rukousta.
Tajuttoman hätä siirtyy omaisten kannettavaksi. He miettivät, aavistiko uhri kohtalonsa, vihjasiko hän sanoillaan jotain. Ihminen hakee vastauksia.
Lähtö on arvokas ja kaunis, vaikka uhrin elämä olisi ollut risaista.
Kärsimyksen kohtaaminen panee miettimään, miten armoton ihminen on itselleen. Elämän arvo tuntuu kirkastuvan vasta, kun vakava kriisi tai sairaus pysäyttää.
Työlleen omistautunut 40-vuotias nainen koki lähestyvän kuoleman vapautuksena. Saattohoidon aikana hän sai olla itselleen lempeä. Enää ei tarvinnut pinnistellä yli voimiensa ja kilpailla.
"Elämää pitää elää niin kauan kuin sitä on. Aikaansa ei kannata haaskata turhanpäiväisyyksiin", muistutti iäkäs mies kuolinvuoteellaan.
Jokainen päivä olisi rohjettava kohdata kuin se olisi viimeinen – iloita, itkeä, koetella omia rajojaan, vaalia suhteita läheisiin.
Elämä jää kuitenkin kesken.