Tutkimus tehtiin edellisen kerran vuonna 2005, jolloin elämänarvoja määritti yksilöllisyys ja elämyshakuisuus. Nyt korostuvat paremmat ihmissuhteet, turva ja vapaus. Kaikkiaan yhdeksän kymmenestä ei ole motivoitunut tekemään lisää rahaa ja kasvua.
Ihmisten suhde aikaan muuttuu: työ- ja vapaa-aika sekoittuvat, mutta henkilökohtaiset tavoitteemme kehittyvät vastakkaiseen suuntaan. Unelmoimme sapattivapaista, elämyksistä, emmekä tavaroista. Voimme töissä pahoin ja suoritamme viikonloppunakin. Se, mikä alkoi näkyä ensin vain kiireisimpien arjessa, on nyt suuren yleisön todellisuutta. Vaikka aika on keskeinen hyvinvointimme lähde, emme keskustele siitä politiikassa ja työssä.
Raha on yhä politiikan keskeinen jaettava hyödyke. Työehtosopimusneuvotteluissa puhutaan yhä palkoista, ei ajasta. Politiikan kulmapöytiä dominoivat verot, leikkaukset ja erilaiset rahalliset tuet. Modernin politiikan kieli ja käsitteistö on rakentunut rahan ympärille ja vaikuttaa siihen, miten hahmotamme yhteiskuntaa, jossa elämme.
Aika, edellytyksenä yksilön työpanokselle ja aktiiviselle toiminnalle, on kuitenkin rahaa perustavanlaatuisempi tekijä.
Voisiko yksilön ja ajan suhteen muutos heijastua myös politiikkaan? Voisiko ajasta tulla politiikan keskeinen kieli, väline ja hyödyke? Pitäisikö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti