Taas mennään lujaa työaiheen sivusta, mutta niin tärkeä on viesti, että oli pakko pistää julki.
Olemme vaimon kanssa nimittäin pakahtumassa suruun ja ikävään. Syy on kissamme (ja oikeasti maailman parhaan sellaisen) Nasun poismeno eilen, 23.6. 2008 klo 19.50. Toki 19.5.1991 syntynyt, 17-vuotias Nasu oli jo elänyt pitkän ja mahtavan elämän, ja tuonut enemmän iloa meille kuin neljätoista lottovoittoa, mutta miten nyt elää ilman ”lastaan”?
Nimittäin Nasu oli meillä yhtä pitkään kuin olemme olleet yhdessä, 16,3 vuotta, ja oli meille yhtä paljon lapsi kuin kuka tahansa oikeakin sellainen. Sitä ei sellainen ihminen käsitä joka ei ole koskaan kokenut sellaista rakkautta, tai rakastanut omaa lemmikkieläintään kuten omaa oikeaakin lastaan. Koiraa, tai varsinkin kissaa aina vähätellään, että se nyt on vaan eläin - jessus kun tekisi mieli puhkoa silmät päästä kun moista kuulee!
Enkä minäkään osaa sanoa muuta Nasustamme kuin että kyseessä oli koiran ja ihmisen sekoitus kissan muodossa. Hän haki kukka-amppelin koukkuosaa kaksin tassuin ilmasta ja toi sen heittäjälleen, ymmärsi puhetta, jutteli takaisin, katsoi kanssani jalkapalloa (ja vain sitä!), ja ei koskaan tehnyt mitään pahaa tavaroille tai ihmisille. Iltaisin hän makoili selällään rintani päällä jouskariasennossa tyytyväisenä kehräten. Ja tykkäsi pusuista kuin pullo huuruista! Kaikkea tuota siis lähes 17-vuotta.
Eli meistä lähti nyt osa pois ja tilalle jäi tyhjyys, jonka toivottavasti aika tai joku asia joskus hiljalleen täyttää hengellään. Nyt voimme vain yhdessä vaimoni kanssa itkeä sitä pois ja ihmetellä mihin kotoa karkasi osa sen lämmityksestä. Nuku rauhassa Nasu. Olit paras.
P.S. Se on muuten kumma, että kun pohjaton suru tulee taloon, sitä vannoo aina sen jälkeen ettei koskaan elämässään tee mitään mitä ei koe tärkeäksi, tai ei halua tehdä. Eli tekee täst´edes vain sitä mitä haluaa. Olisiko aika kuunnella sitä ajatusta?
JPN FOREVER
